En tieda mista aloittaa.

Elama on pysahtynyt, enka jaksa enaa nousta ylos. En jaksa yrittaa. Haluan "unohtua", olla olematta. Antaa kaiken menna. Olen luovuttamassa, eika kukaan voi minua auttaa. En haluaisi kuollakaan silla uskon uudelleensyntymiseen. Taytyy siis vain karvistella tama elama lapi, ymmartamatta siihen syyta miksi. Miksi olemassaolo on niin kivuliasta? Miksi se saa minut haluamaan nukkumaan ikuiseen uneen, haluan turvaan.

En halua maailman nakevan minua nain rikki. En halua menna ulos enka tavata ihmisia. On aika itkea, on aika olla turvassa. Mutta olenko? Pahin viholliseni olen mina itse, enka voi enaa paeta itseani.

Turrutan mieleni kaikkeen muuhun kuin itseni kohtaamiseen ja tuntuu etta ihan kohta kaikki rajahtaa kasiin. Ihminen joka rakasti minua, ei kestanyt enaa katsoa kuinka tuhoan elamani. Han sanoi etta, you are like a car that will crash very soon. Silta minustakin tuntuu. Liekki on sammunut ja mina makaan ruhjeilla maassa enka paase ylos. En halua nousta enaa.

Taustaa viimeaikojen tapahtumista...
Laheiseni kuoli viime kevaana. Siita kuukausi ja erosin pitkaikaisesta poikaystavastani. Siita 2 kuukautta ja menetin tyopaikkani seka parhaan ystavani. Tassa nyt mietin kuinka kauan pystyn maksamaan kovaa vuokraa vai menetanko viela kotinikin ja rakkaan kissani. Toita olen hakenut kaikkialta, eri maista ja aloilta mutta kaikkialta saan vastaukseksi EI. Rahaa on sen verran saastossa etta parjaan viela kuukauden. Laskut ovat jo menneet perintaan. Suomeen en halua palata. Mutta en tieda mihin menna tai mita tehda. Ihmiset ymparillani eivat tieda miten auttaa minua. Enka mina tieda miten auttaa minua.

Terapiaan en ole jaksanut menna enka ilmoittaa syyta poissaolooni. Puheluihin en enaa vastaa, enka enaa etsi tyopaikkoja. Enaa en piinaa exaani ja soittele itkuisia puheluja. Kukaan ei voi minua auttaa. Olen ihan yksin nyt.

Olen bileeni bilettanyt, viinit on juotu ja viivat vedetty. Se ei tehnyt oloani paremmaksi. 4 vuotta sitouduin paranemiseen, terapiaan. Herkeamatta etsin apua tahan kipuun. Luin ja kirjoitin. Paranin ja itkin. Eristaydyin. Masennuin. Mina todella yritin parantua, todella sitouduin siihen. Minussa ei ole enaa mitaan jaljella. Olen tyhja ja turtunut. Nyt haluaisin vain olla. Takki on tyhja.

Paivat menee surffailessa netissa. Luen samoja sivuja turhautuneena. Kipu huutaa sisallani huomiota. Surffaan netissa ja olen pilvessa usein. Se turruttaa kivun ja voin edes hetken hengahtaa. En jaksa siivota, en jaksa huolehtia mistaan. Haluan vain unohtaa kaiken. Kissalleni onneksi huolehdin ruokaa ja rakkautta parhaani mukaan. Tiedan etta minun taytyisi lahtea ulos ja lenkille. Hankkia harrastus. Ottaa itseani niskasta kiinni. Hankkia tyopaikka. Siina silmieni edessa on ratkaisuja joka auttaisivat minut ulos tasta tilanteesta. Miksi haluan vapaaehtoisesti olla tassa tilanteessa, kivulias ja surullinen? Koko elamani olen elanyt saman kivun kanssa, se on ainoa tapa elaa jonka tiedan. Herkeamatta olen rukoillut vastauksia.

Elamani jokaista paivaa niin kauan kun kykenen muistamaan, on seurannut tumma varjo. Iso musta moykky jolle en loyda sanoja. Se painaa hartiani alas ja salpaa hengitykseni. Se on jotain niin pahaa etta se vie ihmisarvoni ja saa minut rukoilemaan omaa kuolemaani silla kuolema olisi helpotus sen kivun keskella.

Useimmiten minua havettaa olla mina. En edes tieda kuka olen. Ihmissuhteeni kariutuvat koska pelkaan paastaa ketaan liian lahelle. Itsetuntoni on ihan murskana. Mopo karkasi kasista eromme jalkeen joka tapahtui toukokuussa. Ajauduin laastarisuhteeseen heti eromme jalkeen ja biletin joka viikonloppu. Tapasin paljon ihmisia ja ystavia. Vihasin sinua. Ja rakastin. Nautin kaikesta saamastani huomiosta. Mutta se huomio ei koskettanut sydantani. En kokenut oloani turvalliseksi ja rakastetuksi. Tai ehka olen sulkenut sydameni niin monien lukkojen taakse etta kukaan ei sita pysty enaa koskettamaan. Sina kosketit ja rakastit sydantani. Me yritimme kaikkemme eika saatu suhdettamme toimimaan. Ei siina sen kummempaa.

Nyt pakotan itseni vahan siivoamaan tai hukun paskaan.